Edellisiltana oli vanha emäntä viimein siirtynyt tuonilmaisiin. Vainajan ruumis pestiin, puettiin ja siirrettiin laudan päällä kalma-aittaan aamua odottamaan. Kuolinhetkellä vainajan päällä olleet vaatteet käytiin polttamassa peltojen takaisilla kiviraunioilla.
Aamulla ruumis soudettiin saareen, jonne se haudattiin. Siellä ruumis saa odottaa talven tuloa, jolloin se voidaan viedä reellä jäitä myöten siunattuun kirkkomaahan.
TIETOA
– Kartalla kuolemaan liittyvät saarten nimet, kuten Ruumis-, Kalma- ja Kuolinsaari, ovat usein olleet talo- tai kyläkohtaisia hautapaikkoja. Saaria on käytetty hautaamiseen ainakin 1500–1800-luvuilla. Luultavasti perinne on paljon varhaisempaakin perua.
– Usein hautaus saareen oli väliaikaista kelirikkovuodenaikoina, jolloin kirkkomatkaa ei voitu tehdä. Kesällä ruumiita ei puolestaan voitu kuljettaa kirkkomaalle niiden pilaantumatta. Tilapäisesti haudatut vainajat kuljetettiin talvella jäitä pitkin varsinaiselle kirkon hautausmaalle.
– Kirkkoja ja seurakuntia alkoi olla 1700-luvun loppua kohti yhä tiheämmässä, joten pysyvään hautaamiseen saarille ei ollut enää niin suurta tarvetta. Hautasaaria saatettiin kuitenkin edelleen käyttää poikkeusoloissa tai vainajien tilapäiseen hautaamiseen kesällä.
– Kaukana kirkosta olevien taipaleiden takana olevia vainajia haudattiin saariin pysyvästikin.
– Savossa on Suomen suurin hautasaarien keskittymä.
Lähteet
Juha Ruohonen (2006): Ruumis-, Kalma- ja Kuoliosaaret. Nimiä, tarinoita ja kaivaushavaintoja, Hiisi 2/2006. https://kalmistopiiri.fi/2011/01/14/ruumis-kalma-ja-kuoliosaaret-nimia-tarinoita-ja-kaivaushavaintoja/, haettu 11.3.2024.
Erkki Laitinen toim. (2001): Ruumis ja kalmasaaret – Etäällä kirkkomaasta. Havusalmen kirjapaino, Hankasalmi / Kirkkonummi.
Vastaa