Viimein kesän loputtua taimenelle tuli vastustamaton tarve lähteä liikkeelle. Veden virtauksia, niiden hajuja, magneettikenttiä ja auringon sijaintia seuraillen hän ui kohti vaistoamaansa kotivirtaa. Paikkaa, jossa hän itsekin oli saanut alkunsa.
Matka oli pitkä ja uuvuttava. Isolla järvellä viime vuosina kerätyt voimat hupenivat sitä mukaa, kun matka eteni. Paikoin oli noustava jyrkästikin vastavirtaan.
Jo jonkin matkaa vesi oli tuntunut jotenkin vieraalta. Hajut alkoivat muuttua tunnistamattomiksi, epämiellyttäviksikin. Eteenpäin mentäessä vesi samentui samentumistaan, vaahtosi. Mitä pidemmälle hän eteni, sitä enemmän vesi pisteli kiduksissa ja sitä huonovointisemmaksi hän tuli.
Tänne ei voi uida. On käännyttävä takaisin.
TIETOA
– Puiden uittoa varten tehdyt virtavesien ruoppaukset sekä energiantuotantoa varten rakennetut Vaajakosken ja Kuhankosken padot heikensivät Rautalammin reitin taimenen elinehtoja. Siitä huolimatta reitin taimenkanta pysyi jokseenkin elinvoimaisena vielä 1900-luvun alkupuolella.
– 1940- ja 1950-luvuilla Äänekosken ja Lievestuoreen selluteollisuuden jätevesipäästöt alkoivat lisääntyä Äänekosken reitillä ja Lievestuoreen lähellä, millä oli vaikutusta Päijänteestä Rautalammin reitille nouseviin taimeniin. Vaahtoava ja haiseva vesi oli jopa vähemmän vaateliaille kaloille kuten hauille ja särkikaloillekin liikaa.
– Kalojen massakuolemia oli 1970–80-luvuilla miltei vuosittain. Taimenten poikaset eivät enää päässeet vaeltamaan Rautalammin reitiltä Päijänteelle eivätkä siellä varttuneet emokalat takaisin Rautalammin reitin kutukoskilleen.
Lähteet
Valkeajärvi, Pentti ym. (2016): Kalastajan Konnevesi, Konneveden kalatutkimus ry, Keuruu.
Kuva: Lievestuoreen sellutehdas.